Itärajan vartijat, osa 1/4 keskiaika
Tarina siitä, kuinka Itä-Rooman valtion luhistuminen ja Turkin salmien ja Konstantinopolin joutuminen Bysantilta turkkilaisille aiheutti Olavinlinnan rakentamisen Ruotsin itärajalla. Novgorodin viimeinen arkkipiispa Feofil osana kuviota.
Teksti lainattu kirjasta Itärajan vartijat, osa 1/4 Keskiaika. Kirj. ruotsiksi Lena Huldén; suomentanut Marketta Klinge 2004 (Keuruu : Otava). Alkup. kirja "På vakt i öster 1 - medeltiden -Lena Hulden"
Tilanne itärajalla
ote em. otsikon alta alk. s.163Erik Akselinpojan ensimmäisinä Viipurin vuosina tilanne itärajalla oli verrattain rauhallinen. Aselepoa oli pidennetty ja todennäköisesti vielä 1452 olivat Henrik Klaunpoika ja Olof Tavast neuvotelleet uuden aselevon yhdeksäksi vuodeksi. Silloin oli Novgorodissa vielä vallassa liettualainen puolue, eikä se ollut erityisen kiinnostunut pitkin Ruotsin rajaa tapahtuvasta ekspansiosta. Ortodoksisen ja katolisen kirkon väliset riidat ja jännitteet olivat myös vähentyneet. Kirkot olivat alkaneet neuvotella keskenään 1438 ja ortodoksinen kirkko ei enää suhtautunut niin vihamielisesti läntisiin harhaoppisiin. Moni venäläinen piispa tuomitsi kuitenkin lähenemisen lännen kanssa ja esimerkiksi vuonna 1443 erotettiin Moskovan metropoliitta katolilaissympatioidensa takia.
Vuonna 1453 turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin. Se muutti Venäjän kirkon asemaa ja vuosina 1459-1461 Moskovan metropoliitta julistautui Konstantinopolista riippumattomaksi. Venäjän kirkko ei enää ollut kansainvälinen samalla tavalla kuin katolinen kirkko vaan alkoi muuttua kansalliseen suuntaan ja Moskovan suuriruhtinas tuki tätä kehitystä. Moskovasta tuli myös yhä voimakkaampi muihin venäläisiin ruhtinaskuntiin verrattuna. Mongolien valta heikkeni huolimatta heidän sotaretkistään Moskovaa vastaan 1451, 1452 ja 1461. Käytännössä heillä oli vuoden 1452 jäkeen enää marginaalinen vaikutus.
1450 -luvulla perustettiin Vienanmeren saareen Solovetskin luostari, jolla oli läheiset suhteet Moskovaan ja joka omisti maata Kauko-Karjalassa. Samoihin aikoihin turkiskaupasta tuli yhä tärkeämpää, minkä vuoksi pohjoisten alueiden merkitys kasvoi ja niistä rajatalouksista, joita Ruotsin laajentuminen yli rajan merkitsi, tuli myös uhkaavampia.
Moskovalaismielinen ryhmäkunta taisteli Novgorodissa vallasta liettualaisryhmittymän kanssa, joka oli siihen mennessä saanut tukea Liettuasta. Saksalaista ritarikuntaa vastaan käymiensä sotien takia Liettuan ruhtinaan Kasimir IV:n oli pakko vähentää venäläisiin ruhtinaskuntiin kohdistamaansa painetta. Liettualainen ryhmäkunta syrjäytettiin Novgorodissa ja vallan saivat elokuussa 1459 moskovalaismieliset. Tämän vuoksi ulkopoliittinen suuntaus muuttui. Ortodoksisen kirkon merkitys kasvoi ja kansalliset arvot korostuivat. Karjalaan kohdistui yhä enemmän painetta.
Novgorodin uudet vallanpitäjät kieltäytyivät pidentämästä aseleposopimusta. Talvella 1461 hävitettiin ja poltettiin sekä savolaisia että pohjalaisia uudisasutuksia. Tilanne oli uhkaava ja venäläiset lisäsivät Viipuriin kohdistamaansa psykologista painetta. Maaliskuussa Erik Akselinpoika kirjoitti Tallinnan raadille ja ilmoitti aikovansa kieltää kaiken tuonnin Venäjältä ja kaiken kaupan venäläisten kanssa.212 Erik-herra nodatti siis periaatteessa vanhaa koeteltua mentelmää, Nevan sulkemista. ruotsissa poliittinen tilanne kiristyi ja kuningas Kristian törmäsi vastarintaan yrittäessään 1463 korottaa veroja. Hän matkusti juhannuksena Suomeenkin ja oleskeli Turussa heinäkuussa 1463, mutta palasi pian Tukholmaan ja vangitutti arkkipiispan, joka oli luvannut vapautuksen uusista veroista.213 Paaville kuningas Kristian syytti kuitenkin ongelmistaan vaikeaa suhdettaan venäläisiin. On mahdollista, että Kristian neuvotteli ritarikunnan kanssa yhteisistä toimista Novgorodia vastaan. On nimittäin olemassa kuitti siitä, että kuningas olisi vastaanottanut 2000 guldenia Liivinmaan maamestarin asiamieheltä heinäkuun 26. päivänä, ts. juuri ennen kuin hän matkusti takaisin.214 Seuraavana vuonna Ruotsissa puhkesi kapina ja kuninkaaksi valittiin uudelleen Karl Knutinpoika. Sitä seuraavat vuodet olivat sekasortoisia ja Karl Knutinpoika syöstiin vallasta, mutta 1467 hän nousi taas valtaistuimelle ja pysyi kuninkaana kuolemaansa asti.
Vuonna 1462 Moskovaa hallitsi suuriruhtinas Ivan III, jonka poliittisena päämääränä oli pääsy myös Novgorodin hallitsijaksi. Novgorodissa käännyttiin Liettuan puoleen ja talvella 1470-1471 solmittiin yhteistyösopimus. Se suuntautui tietenkin Moskovaa vastaan ja Ivan päätti sen vuoksi hyökätä. Hänen joukkonsa löivät Novgorodin joukot ensin Ilmajärvellä ja sitten Shelonjoella, eikä Liettua ennättänyt lähettää lainkaan apua. Novgorodin oli alistuttava Moskovan valtaan, maksettava suuriruhtinaalle sotaverona 15500 ruplaa ja luovuttava itsenäisestä ulkopolitiikasta. Moskovassa valittiin vuoden lopussa Novgorodin arkkipiispaksi Feofil, joka kuului kansallismielisiin ortodokseihin ja oli Moskovalle lojaali.
Ritarikunta joutui Liivinmaalla vakavaan kriisiin 1471, jolloin silloinen maamestari syrjäytettiin. Akselipojille tämä antoi tilaisuuden yrittää laajentaa vaikutustaan Suomenlahden eteläpuolella. He neuvottelivat vallasta syöstyn maamestarin kanssa ja aloittivat Itämerellä kaapparisodan 1472. Seuraavana vuonna tilanne kärjistyi ja Akselinpoikien kaapparit ryöstivät Liivinmaata. Idän kiristynyt tilanne pantiin merkille Erik Akselinpojan ja Novgorodin välisissä aseleponeuvotteluissa. Tammikuun 22. päivänä 1473 aseleposopimusta pidennettiin Käkisalmessa. Novgorodin lähettiläät ja Käkisalmen edustajat vaativat, että raja oli käytävä ja että se oli vedettävä Rajajoesta Pohjanlahteen.215 Myös valtionhoitaja Sten Sturen yritykset rauhan palautrtamiseksi epäonnistuivat ja aselepoa pidennettiin vain muutamalla vuodella.
Vuoden 1477 lopussa Novgorod lakkasi olemasta. Suuriruhtinas Ivan epäili, että kaupungilla oli jatkuvasti jotain tekemistä Liettuan kanssa ja että se vehkeili Kultaisen ordan(Tataarit, mongoolit/TV) kanssa. Hän lähetti uudelleen joukkonsa kaupunkia vastaan, joka piiritettiin 4. joulukuuta, Puolueriitojen rikkirepimän, nälkiintyneen ja ruton koetteleman Novgorodin oli antauduttava. Sen ikivanha itsenäisyys oli mennyttä ja siitä tuli suuriruhtinaan perintömaa. Koska Ivan epäili edelleen kaupunkia, sitä pommitettiin seuraavana vuonna ja arkkipiispa kuljetettiin vankina Moskovaan. Vanha johtava porvariskerros teloitettiin tai karkotettiin ja vuonna 1488 oli kaikki vanhat suurkauppiaat korvattu Moskovasta tulleilla kauppiailla.
Sekä Krister Nilsinpoika että ennen kaikkea Karl Knutinpoika olivat harjoittaneet aktiivista idänkauppaa ja –politiikkaa Viipurissa. Samaa linjaa noudatti Erik Akselinpoika, jolla oli käytettävissään paljon suuremmat resurssit kuin kahdella edeltäjällään. Karl Knutinpoika oli Viipurin-aikoinaan teettänyt linnassa rakennustöitä, mutta hänen ulkopolitiikkansa kohteena olivat olleet Liivinmaan kaupungit eikä Novgorod. Erik Akselinpojan aikan Novgorodin oli ulkopoliittisena toimijana korvannut Moskova. Moskovan ulkopolitiikka oli huomattavasti aktiivisempaa kuin Novgorodin. Vaikeat neuvottelut venäläisten kanssa 1473 olivat varmasti saaneet Erik Akselinpojan ymmärtämään, että tulevaisuudessakin saattoi syntyä hankalia ulkopoliittisia ongelmia. Aselepoaika oli loppunut ja venäläiset suostuivat pidentämään rauhaa vain vuodella. Lisäksi he vaativat, kuten tunnettua, että rajan sijainti tarkistettaisiin Rajajoelta Pohjanlahdelle. Tähän vaatimukseen ruotsalaisten oli käytännössä mahdotonta suostua, sillä savolainen ja pohjalainen uudisasutus oli jo aikaa sitten levittäytynyt Venäjän(Novgorodin) puolelle.
Erik Akselinpoika alkoi tämän vuoksi uudistaa ja modernisoida kiinteää puolustusjärjestelmää ja hän rakennutti muurin Viipurin kaupungin ympärille. Myös päätöstä Olavinlinnan rakentamisesta voidaan katsoa Venäjän taholta uhkaavan vaaran taustaa vasten. Viipurin lujittamisella oli sekä sisä- että ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Erik Akselinpoika tarvitsi vahvan kotitukikohdan ja suuret sotilaalliset voimavarat ulospäin suuntautuneen politiikkansa tueksi. Pohjoisempana Savossa olevan maarajan linnoittamisella oli tuskin mitään merkitystä ritarikunnan ja Liivinmaan hansakaupunkien suhteen, sillä vain venäläisillä ja karjalaisilla oli pohjoisesta ja koillisesta tehtävään hyökkäykseen tarvittavaa kokemusta ja tietoa.